vuoristorataelämää

Pitkästä aikaa settiä tänne blogin puolelle, niimpä tää onki tällänen fiilis-painotteinen tilannepäivitys eli vähän niinko kuulumisten kertomista pienellä twistillä! Viimesimmän viikon mulla on ollu kiusana arkiallergia (loma-allergian pikkusisko, selitän kohta lissää), mutta maanantai-iltana raamiksen jälkeen tunteet ja niiden mukana ilo palas taas tajuntaan ja niimpä nää viimiset kaks päivää onki menny sitä juhliessa, eli toisessa ääripäässä; super hyvillä fiiliksillä. Nyt istun mein yliopiston vihreillä tuoleilla (samoilla, joiden mukavuutta fiilistelin jo soveltuvuuskokeessa) ja yritän rauhottua. Hypin nimittäin pääni sisällä koko pianotunnin ihan ylikierroksilla. Mulla on jano ja mulla oliskin repussa yks mountain dew'n ja energiajuoman sekotus, jonka sain yrityspäivien mainoskojulta (studiamessut part2), mutta sen juominen ei olis ehkä mikään kaikista järkevin veto tai ainakaa auttais näihin mun keskittymisvaikeuksiin. Taustatietona, että en o ikinä juonu energiajuomaa kahta hörppyä enempää eli voin vaan kuvitella, minkälaiset pärinät se sais mussa tällä hetkellä aikaan. Hyppäisin varmaan katosta läpi. Eli ei, ehkä mieluummin kärsin janosta kuin otan riskin joutua vahingonkorvausvastuuseen. 

Mutta siis, tarkotuksenani oli tänään avata tätä mun vuoristorataan taipuvaista tunne-elämää ja sen seurauksia. Sinänsä tää aihe on nyt ajankohtasempi kuin ikinä, sillä mennyt puol vuotta yliopistolla on korostanut mun tunneskaalan kahta ääripäätä entisestään. Herkkyys, innostuvaisuus, tosikkous ja tunteellisuus ovat aina olleet mulle hyvin luonteenomasia, mutta nyt yliopiston aikaansaamien elämänmuutosten ja arjen rytmin katoomisen myötä, ne on ottanut ylivallan. Mun elämä on kirjaimellisesti yhtä vuoristorataa. 

(update: siirryin edu's cafeeseen, kun tajusin et siellähän on nyt alet menossa ja myynnissä runebergin torttukakkua! sekosin jo laskuissa monesko Fredrikan leipomus tää on tänä vuonna, synttäreistä alkava vuoden herkkulakko 20 poikkeuspäivällä tulee kyl tarpeeseen... hehe)

Ja mulle kovin tyypillisesti, oon tietysti jo aikoja sitten termittänyt nää tunteiden ääripäät: tunteista täysi pää on häsellyshöpötysmood ja tunteista tyhjä pää loma-/arkiallergia. Seuraavaks vanhoille tutuille pikakertaus ja muhun vasta tutustuneille lyhyt oppimäärä näistä kahdesta: 

Kun mulla on häsellyshöpötysmood, en meinaa pysyä housuissani, taikka mekoissani kuten tänään, luovuus kukoistaa ja kukatkaa ei meinaa pysyä aisoissa vaan pyrkii suljetustaki suusta pihalle, oon ylisosiaalinen ja mulla on vaikeuksia antaa muille puheenvuoroo, innostun kaikesta, mutta keskittyminen onki sit toinen juttu ja hymyilen poskeni puhki.    

Loma- tai arkiallergia taas saa mut apaattiseks, outoon ahistukseen, missä mun lempparijututkaan ei jaksa kiinnostaa, tekemään pienistäkin kärpäsistä härkäsiä ja päätöksistä mahottomia, välttelemään sosiaalisia tilanteita sanojen puutteen vuoksi, katoamaan karen kingsbury'n kirjojen tai aku ankkojen maailmaan ja tuntemaan itteni ihan joksikin muuksi kuin tavalliseksi elämäniloiseksi ja kaikkien rakastamaksi miljaksi (okei kumpikin ääripää ja pyrkimys blogin sanalliseen värikkyyteen saa mut myös joskus liiottelemaan, älkää ottako kaikkee ihan tosissanne, heh). 

Häsellyshöpötysmoodissa unohdan nukkua ja allergiaoireisena tahtoisin pelkästään nukkua. Lisäks musta on tänä lukuvuonna näiden mielialojen eskaloituessa, alkanut tuntumaan, että ne olis melkeimpä verrannollisia lievään adhd:seen ja masennukseen. Tiedän, että nää jutut ei oo todellakaan leikin asioita, mutta luulen, että mun ajatuksissa voikin piillä totuuden siemen. Ehkä mä tiedän nyt ihan inasen siitä, miltä noiden asioiden kanssa kamppailevista voi tuntua. Ja huolestuneille tai samoja tuntemuksia jakaville infoksi/rohkasuksi, että varasin ajan YTHS:lle (= ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö). Nää asiat on sellasia, joissa ammattilaisen näkemyksestä ja ääneen puhumisesta ei oo ainakaan mitään haittaa. 

Kuten tästä on ehkä jo tullut ilmi, rakastan asioiden (ja ihmisten, mukaan lukien itteni) analysointia ja tätäkin asiaa oon vuosien saatossa pohtinut melko paljon. Niimpä nostan tähän esille vielä pari mun viimesintä oivallusta ja vikaks tulee uutisten kaltanen loppukevennys (huomaatteko, oon alkanu viljelemään huumoria joka väliin, pitäskö sittenki harkita koomikon uraa?). 

Tää kaikki tunnepölpötys pyörii mun itteni ympärillä ja oonkin huomannu, et näiden ääripäiden vallitessa mun kyky muiden huomioimiseen alenee merkittävästi. Suodatan kaikkea ympärilläni tapahtuvaa omien fiilisteni läpi ja omaa napaani tuijottaessani mulla on suuria vaikeuksia "nähdä napapiirin taa" Even ja Ossin osuvan biisin sanoin. Pahoittelut siis kaikille, ketkä on jäänyt huomiotta mun mellastaessani vaan omien tunteideni kanssa. 

Näiden tunteiden ääripäiden lisääntymiseen on ollut vaikutusta olemattomalla arkirytmillä ja -rutiineilla, kuten jo aiemmin mainitsinkin. Mun elämä on ollut siis hyvin extemporee-painotteista. Ja kyllä, extemporee on rakastamani elämäntapa, mutta jos koko elämä on extemporeeta niin ei se extemporee oo sillon enää ite extemporeeta. Se ei oo enää poikkeus vaan sääntö, jollon se menettää merkityksensä ja kääntyy itse itseään vastaan. Siksipä tulevana keväänä tavoitteenani on löytää arkeeni lisää säännöllisyyttä ja turvallisia normeja. Monesti oon tän jo menneen syksynkin aikana todennut, mutta ehkä tavoitteen julkisesti esille tuominen, saa mut vihdoin siirtymään sanoista tekoihin - näin ainakin toivon kovasti ja jeesiä ja vinkkejä tähän otan myös avosylin vastaan. 

Yks asia, mitä oon myös tässä yliopiston ekaa vuotta viettäessäni pohtinut, on, että mitäköhän kaikki ihmiset täällä ajattelee musta. Enkä tällä nyt tarkota sellasta muiden miellyttämiseen ja epävarmuuteen olla oma itsensä liittyviä asioita vaan tätä elämäni vuoristorataa. Miten olen toisena päivänä yksi hölösuu ja kaikkien kaveri, mutta toisena kovin aikaansaamaton ja herkästi luokan takariviin piiloutuva. Ihmiset, jotka ei tunne sitä "tavallista miljaa" näiden tunneääripäiden ulkopuolella on saattanut joskus hämmentyä, kun en reagoikaan samalla tavalla kuin he aiemman tutustumisen perusteella oli odottanut. Terveisiä siis kaikille ihanille yliopistokamuille, jotka tätä päätyy lukemaan, että en oo ihan päästäni sekasin, vaikka mun pää välillä sekava oliskin.

Nyt on sit sen kovasti mainostetun loppukevennyksen aika: paitsi et tää tunneheilahtelu sekottaa mun unirytmin, se saa myös mun finnien tuotannon sekasin. Niin allergiasta kärsiessäni tai katosta läpi hyppiessäni mulle saattaa ilmestyä finnejä noin vaan keskellä kirkasta päivää keskelle naamaa tai selkä täyteen. Ja pahinta tässä tietty on se, että mulla on pakkomielle heti repiä ne verille - jopa kesken pianotunnin. Mulla on kova ikävä sitä aikaa, kun hypin ja heitin kärrynpyöriä siitä ilosta, että mulla oli vihdoin eka finni. Mulle alko tuleen finnejä siis vasta paljon muita myöhemmin ja koin olevani ernu, massan ulkopuolella, kun mulla oli vauvan silee iho. Muistan siis edelleen sen hetken, kun mummulan peilistä huomasin ensimmäisen finninalun otsassani - vihdoin odotus palkittiin. 

Päätesanoina toimikoon kansallisidolini lausahdus "kaikkea muuta, kunhan ei vaan puolikuollutta elämää". Tästä Minna Canthin sanallistamasta uhkakuvasta saan vuoristorataelämäni ansiosta olla onneksi täysin vapaa. Miljan sanoin "tylsää elämästä ei saa tekemälläkään"!

- ihmeen milja

© kuvista kiitos jälleen rakkaille ystävilleni sekä kännykän etukameralle