epäonnistumisen pelko

Mind blow -efekti. Tajusin, miks reagoin tietyssä tilanteessa tietyllä tavalla. Sain kiinni pääni valtaavan tunteen hännästä. Hokasin uuden syy-seuraus-suhteen ajatusteni maailmassa. Pysäytin entropian kasvun; mieleni luonnollisen pyrkimyksen kohti epäjärjestystä. Ymmärsin, miksi mulle tuli ikävä tunne. 

Mä oon useemman kerran miettiny, että mä en osaa riidellä. Tai ainakaan mä en tykkää riidellä ja kavereiden kanssa se onkin ollut suhteellisen helppo välttää. Perheen kesken sanahakaa tietty joskus tulee; kun asutaan (asuttiin) saman katon alla ja oli nää kuuluisat äiti-tytär-, isä-tytär- ja isosisko-pikkusisko-suhteet niin eihän pieniltä jännitteiltä ja erimielisyyksiltä voinu välttyä. Mutta mun pääpointti oli se, että lähes poikkeuksetta mun "riitely" päätty itkuun. Hyvin harvoin mä panin huutaen vastaan satavarmana omasta kannastani, mitä ny joskus pikkusiskon kaa kiistellessä leikitäänkö petshopeilla vai meiän ite keksimillä hahmoilla.    

Identifioin itteni helposti ja mielelläni niin sanotuksi "kaikkien kaveriksi" enkä mä osaa, enkä toisaalta tahdokaan jumittua pelkästään yhteen tiiviiseen porukkaan. Sosiaaliset tilanteet ja ystävystyminen on yksiä ihan mun lemppariasioita elämässä. Aikoinaan oon nimenny itestäni tän "avautuispa kaikki just mulle"-syndrooman, mihin joku osaakin ehkä samaistua. Kasvaessa oon tajunnu, että on onni, että mun ystävillä on myös muita ystäviä, joille kertoa huolia ja murheitaan, iloja ja surujaan. Ei oo multa pois jos joku avaa jollekin toiselle sydäntään ja keventää näin henkistäa taakkaansa. Eihän mulla kertakaikkisesti riittäis edes aikaa olla kaikkien paras kaveri eikä voimavaroja kuulla jokaikisen tyypin synkimpiä salaisuuksia, tai edes arkisia huolia joka päivä. 

Mutta vaikeempaa on hyväksyä se, että mä saatan joskus toimia sosiaalisissa tilanteissa tökerösti ja näin pahottaa toisen mielen. Tai mikä vähintään yhtä kamalaa, saada sen toisen ajattelemaan musta jotain negatiivista; että mä oon vaikka tyhmä tai ilkee tai tylsä, mitä tahansa. Ja vaikka se jossain tilanteissa vois olla ihan tottakin niin silti se ajatus saa mut helposti ahistumaan ja syyllistämään itteeni. Esimerkkinä vaikka tilanne, jossa tehdään ryhmätyötä ja mun osuuden valmiiks saattaminen venyykin ihan viimetinkaan. Teen sen kyllä ennen deadlinea ja sinänsä hoidan hommani ihan mallikkaasti, mutta erotun joukosta enkä välttämättä niin positiivisesti. Vaikka tässä tilanteessa onkin melkein fakta, että oon aikaansaamaton tai vähän laiska tai vaikka vaan priorisoin muut asiat aikataulussani ensimmäisiksi, niin pelkkä se ajatus, että muut ajattelis musta niin, saa mun oloni kovin epämukavaks. Eikä välttämättä siks, etten tahtois, että muut tietää, että mä oon joskus laiska ja aikaansaamaton vaan koska mun mieli jatkaa tästä jo pidemmälle. Se keksii, että koska nää muut ajattelee, että mä oon laiska ja aikaansaamaton, ne ei enää halua olla mun kavereita. Tai ainakaan tehdä jatkossa mun kaa ryhmätöitä. Mun mieli on kovin herkkä liiottelemaan. 

Toisena esimerkkinä keskustelutilanne. Sanon jonkun kommentin, joka ei ehkä herätä porukassa yhtä kovaäänistä naurua kuin edellisen tyypin. Tai jutellessani jonkun kanssa kaksin joku sanomani asia saa toisen hetkeks hämmentymään tai ei ehkä osottamaan niin suurta samaistumista kuin oletin. Tästä mun mieli alkaa heti laskeskeleen, pitääkö toi toinen mua nyt jotenkin outona tai alkoko se ajatella, etten ookaan niin kiva ku se aikasemmin luuli. Siis kaikkee ihan järjetöntä. Mitä luultavammin tää toinen ei edes enää parin tunnin jälkeen tai aiheen vaihduttua muista mun tökeröä lipsautusta tai hassusti muotoiltua sanavalintaa tai mitä mun mieli sen kuvitteleekaan olleen. Tai vaikka muut oliskin vähän kummastunu mun heitosta tai ei olis ollu asiasta mun kaa ihan samaa mieltä niin uskallan olettaa, ettei ne sen takia oo heittämässä papereita tiskille meiän ystävyyden suhteen. Jälleen mun mieli tekee vaan kärpäsestä härkäsen. 

Vielä tää sama luonteenlaatu näkyy siinä, miten vastaanotan palautetta. Nimenomaan rakentavaa palautetta. Jos esim. mun työnteosta tai asioiden hoitamisesta, kuten tässä yks päivä, annetaan valtavan hyvää rakentavaa kritiikkiä, minkä oikeestaan oon itekin melkein tiedostanut, mä kovin helposti vaan lamaannun ja ajattelen, et epäonnistuin. Mun pitää oikein keskittyä siihen, että otan palautteen vastaan sillain, et hei kiitos, nyt tiedän, miten tulla paremmaks tässä hommassa. Ja vaikka tääkin tapaus, jossa mun oli helppo myöntää, et palaute oli paikkansa pitävää niin mun mieli kovin helposti rupee selittelemään mun toiminnalle toimivia tekosyitä tai sit jos myönnän virheeni, mun mieli tekee siitä heti eropaperit. Mutta oon parantunut; tällä kertaa en alkanu pillittään vaan päätin, et mä opin tästä pikkupalautteesta ja oon hyvä tyyppi, vaikka joskus tekisin virheitä. Ja koska mun mieli meinas silti jäädä vatvomaan tätän niin asian puolesta rukoillessani sain pari mainioo muistutusta; Spotifyn mainos alko yhtäkkii soimaan ja siinä hoettiin "ethän ota tätä henkilökohtaisesti..." (kritiikki ei o osotettu mun persoonalle vaan mun tavalle hoitaa asioita) ja avasin kalenterin (parhaan Virkkuukoukkusen) "sattumalta" kohdasta, jossa oli to do-listan kohta "anna anteeksi (myös ittelles)". Kyllä mein kaikista huolista pidetään huolta. 

Niin sellasta, mun heikkouksia ja tapoja ajatella ja itkee helposti ja toisaalta tässä kaikessa kasvamista. Me voidaan oppia tuntemaan itteemme paremmin ja voittamaan omat pelkomme. Oikeestaan yhtä mahtavaa kuin tutustua muihin ihaniin ihmisiin, on tutustua omaan ihanaan (ja välillä kamalaan) itteensä. Ollaanhan me iteki vaan ihmisiä. 

- ihmeen milja

© Matun ja itselaukasimen ottamia mökkikuvia, aiheeseen liittyy siten, että Matleenan kaa tälläsestä usein ja tänäänkin vertaistueks höpötellään