priorisointi - mielen sisänen mörkö

PRIORISOINTI! kyllä, vähintään kissankokoisin kirjaimin, tummennettuna, kursivoituna, alleviivattuna ja huutomerkki perässä. mun mielestä superlatiiveja ei voi käyttää liikaa eikä voi muitakaan tehostuskeinoja (okei, voi, mutta tässä tapauksessa ei). priorisointi on mun uus, yliopistovuonna päätään yhä enemmän nostanut mielen sisäinen mörkö, joka ulos päästessään saa mut joko tuohtumaan eli superpälättämään tai sit tekee musta täysin tunnottoman mykän möykyn. Joka tapauksessa (välihuomio: en osaa päättää alotanko lauseita isoilla kirjaimilla vai käytänkö tehoste-/tyylikeinona pienellä kirjaimella alottamista, joten teen sen kaikista huonoimman vaihtoehdon eli käytän molempia. tän pienen sivuseikan avulla päästään itseasiassa aika hyvin asian ytimeen, priorisoinnin alkulähteille; päätöksen teon vaikeuteen), mutta siis joka tapauksessa priorisointi muodossa tai toisessa menee mulla lähes poikkeuksetta tunteisiin, koska se on niin mrrr *** vaikeeta!

(tää on niitä harvinaisia tilanteita, jossa mun tekis mieli käyttää jotain kirosanaa, jotta saisin sanallistettua sen tunnelatauksen, mikä mun sisällä murisee. mutta mä en vaan oo koskaan oppinu kiroileen, puhuessa enkä kirjottaessa, pidän sellasen kahen sekunnin tauon aina ennen kirosanaa, jonka kaikki (tai ainakin kuvittelen et kaikki) huomaa. ehkä vois sanoo, että toisin kuin "tavalliset sanat" niin mä tiedostan oikein korostetusti jokasen kirosanani. en sano, että se olis musta alkuunkaan huono juttu enkä sano myöskään, että sitä välttämättä satunnaiset tehostekirosanatkaan olis, mut tää on musta vaan mielenkiintonen huomio ja aihe ylipäätään, jota oon monesti pohtinut ja josta voisin itseasiassa joskus kirjottaa ihan omankin postauksensa sen sijasta, et annan kiroilu-aiheen puhua nyt priorisointi-aiheen päälle. jälleen sama ongelma: priorisointi, päätöksen vaikeus). 

Mutta, takasin asiaan. Huomaatteko miten alotin ton lauseen? Yritän kai vaistomaisesti oikeinkirjotuksessa ryhdistäytymällä muuttaa tätä kirjotustani asiallisemmaks tai toisin sanoen päätetyn aiheen kannalta asiasisältöisemmäksi eli asiallisemmaks, jos nyt kielellä lähtee leikkimään/yrittää kikkailla. Ja huoh, taas juutuin sivuseikkoihin eikä ollu ees hyvä juttu... xD Voiskohan tää rönsyilevä mielentila/sanoiksi pyrkivä ajatuspaljous johtua myös siitä, että mun viimesimmästä bloggauskerrasta on kulunu liian kauan? Tai sitten vaan siitä, että mulla on lomasta rentoutunut ja päivän keskusteluista inspiroitunut mielentila. Ehkä molempia? Ja jälleen tästäkin vois tehä oman postauksensa, mun postausaihelista ei kohta enää mahu mun pään sisäselle paperille.

Mulla on liikaa aiheita, mistä tahtoisin kirjottaa, toisin sanoen, tahtoisin kirjottaa kaikesta! Tästä päästäänkin hyvällä aasin sillalla takas päivän aiheeseen: Mulla on liikaa asioita, mitä tahtoisin tehä, toisin sanoen, tahtoisin tehdä kaikkea! Tähän kulminoituukin, miks priorisointi on mulle nykyään kuin kirosana - se on vaan niin mahdottoman vaikeeta ja tuntuu, että siinä edes harjotus ei tee mestaria. Aina tulee uusia päätöstilanteita ja aina on yhtä vaikeeta. Erityisesti jos molemmat asiat on yhtä kivoja, sellasten tilanteitten edessä mä oon yksinkertasesti ihan kädetön. Oon useemman kerran todennut, että mä tarvisin kipeesti sellasen Pelle Pelottoman Pikku Apulaisen, joka kertois mulle joka tilanteessa parhaan ratkasun. Ja kyllä, ainahan mä voin rukoilla ja kyllä, Jumalaa kiinnostaa ihan meiän arkipäiväsetkin pikkujutut. Mut mikä pahinta (parasta) Jumala voi kääntää kummatkin vaihtoehdot meiän parhaaksi, mutta meiän pitää silti tehä se päätös. Toiseks Jumala on antanut meille valinnanvapauden eikä oo mikään vastauskone, kuka antaa meille tarjottimella valmiit vastaukset. Eihän meiän äiti tai iskäkään voi meiän puolesta päättää esim. mikä meistä tulee isona tai pitäiskö meiän nähä tänään Liisaa Porissa vai Maijaa Turussa, kun molemmat on yhtä mukavia tyyppejä, molempien luo pääsee yhtä helposti ja molempien näkemisestä on yhtä kauan. 

Mutta jos äiti tai iskä tahtoo meiän kanssa keskustelemalla ja näkökulmia antamalla helpottaa meiän päätöksen tekoo, niin vielä sitäkin enemmän Jumala tahtoo meitä auttaa. Jumala toivoo, että sen sijasta, että me yksin kärvisteltäis, me pohdittaisiinkin niitä päätöksiä yhdessä Hänen kanssaan. Tässä parhaita apuvälineitä on rukous ja Raamattu. Mutta usein Jumala toimii myös muiden ihmisten kautta. Ainakin mun ite parhaaks toteema apu päätöksen teon ongelmaan, rukouksen rinnalla, on siitä muille puhuminen. Paitsi, että ystävät voi usein antaa sulle hyviä neuvoja niin ylipäätään puhuessa sä ihan huomaamattaskin käsittelet sun mielessä pyöriviä asioita ja tuot esille sen eri puolia. Ajatusten ääneen sanominen helpottaa. Oman mielen sisällä pimeässä monet asiat voi vaikuttaa möröiltä, mut päivän valossa, kun ne saa muodon, ne ei ookkaan enää yhtään niin pelottavia. Kukaan muu ei voi priorisoida, laittaa asioita tärkeysjärjestykseen sun puolesta, mutta muut voi auttaa sua näkemään, mikä on sun tärkeysjärjestyksesi. 

Oon kantapään kautta oppinut, että vastaus priorisoinnin ongelmaan ei ole se, että sanoo kaikelle kyllä ja yrittää vaan ehtiä, vaan se, että opettelee sanomaan joskus kivoillekin asioille ei. Mä haluan mieluummin tehä vähemmän täysillä kuin kaikki puoliteholla, mutta tää jos mikä on vaikeeta ja vaatii harjottelua. Ja tiedän, just sanoin, että priorisoinnissa edes harjotus ei tee mestaria, mutta tarkennan; harjotus tekee taitavamman, mutta uskon, ettei priorisoinnista ikinä tuu, ainakaan mulle, täysin vaivatonta - mutta kyllä siinä voi kehittyä. Joskus se vaan voi tuntua yhtä hitaalta kuin käsilläseisonnan paraneminen eli samalta kuin odottaisit, että etana pääsee tien yli. Mutta ei luovuteta, harjotus palkitsee ja mikä parasta tässä(kin) elämän koulussa me kokoajan opitaan myös itestämme uutta ja parhaimmillaan meiän ystävyyssuhde oman ittemme kanssa vaan vahvistuu. 

Kipinä tähän kirjotukseen lähti siis, kun en millään osannut päättää, haenko tuutoriks vai en. Useemman viikon sitä päässäni pyörittelin enkä tienny. Sisäistin, ettei mulla oo oikeestaan aikaa tai resursseja sitoutua, mutta silti en halunnu missata mitään ja tuutor-homma kuulosti kivalta ja munnäköseltä. Erään yliopistoystävän viisaat sanat oli sitä päätöstä kelatessa paljon mun mielessä: "Mä haluaisin tuutoriks, mutta tiedän, ettei mulla oo nyt mahdollisuuksia tehdä sitä täysillä, enkä tahdo tehdä sitä joten kuten, puolitehoilla". Nyt olen ylpeä, että osasin myöntää itelleni, etten mä nyt pysty sitoutumaan ja rohkenin sanoa ei. En siks, etten olis halunnu tuutoriks vaan, koska tahdon tehdä täysillä ja koko sydämellä sen, mitä teen. Rakastan myös extemporee-elämää ja spontaaneja kohtaamisia enkä tahdo elää elämää, joka on niin täynnä, ettei mulla oo varaa menettää hetkeäkään millekään etukäteen suunnittelemattomalle. Toista kaveriani siteeraten "hopun tunne on ihan kauheeta ja sen välttääkseen on joskus osattava sanoa kivoillekin asioille ei". Ei se oo helppoo ja jossittelijalle vielä vaikeempaa. Mutta vaikka tota tuutor-asiaakin ajoittain vielä mietin niin tiedän, että tää päätös oli nyt oikea. Ainahan voin sit hakea ens vuonna uudestaan eikä tuleviin fukseihin tutustumista olla ei-tuutoreiltakaan kielletty. Elämä ei oo niin mustavalkosta kuin miltä se mielen sisällä joskus näyttää. Päivänvalossa on helpompi nähdä väreissä ja klichée tai ei, asioilla on tapana järjestyä - ennemmin tai myöhemmin, meiän päätöksistä riippumatta. 

Mulla tää priorisointi on edelleen aikatavalla opetteluvaiheessa ja oon usein sen suhteen ihan jauhopeukalo, joten kaikki vinkit ja vertaistuki otetaan vastaan. Lisäks etukäteisvaroitus, että tästä aiheesta saatte vielä kuulla lisää, tässä oli vasta pieni maistiainen mun ajatussykeröön tästä aiheesta. Mutta nyt priorisoin nukkumiseen ja teen blogin jälkeen tärkeysjärjestyksessä sijoittamani koulujutut vasta huomenna. Tsemppiä just sulle elämän suuriin, pieniin päätöksiin - muista, ettet oo niittenkään kanssa yksin! 

- ihmeen milja

tää hassu kuvasarja kuvatkoon mun pään sisäistä tunnemyrskyä, minkä priorisoinnin ja sen mukanaan tuoman päätöksen teon vaikeus siellä usein saa aikaan. kuvista kiitos ihan vaan mun taitava etukameran nappia pari vuotta sitten painanu peukalo - hehe